En tiennyt, että sellaista rakkautta on olemassa. Rakkautta joka perustuu toisen satuttamiseen. En tiennyt. Edelleen yksi maailman parhaista läpistä omissa korvissani on äitini kertomus siitä miltä rakkaus tuntui.

"Kun juokset pakoon ihmistä joka lyö, ja kaikki ne ilmakosta lähteneet kutit kimpoaa kireistä farkuista takaisin". Rakkaus? Sitäkö se onkin? Ei sittenkään sitä, että lyöt. Ei sittenkään sitä, että nipistelet yöllä lapsen yli koska et voi lyödä. Rakkaus. 

Ei poliisit pysäkillä turvaamassa sitä, että pääset pois paikalta. Et sinä istumassa hiekkalaatikolla ja ihmettelemässä, että miksi joku hakkaa nyrkillä ovea.

Et sinä mitään tiennyt rakkaudesta ja silti sinä tiesit kaiken. Ymmärsit, että ei se voi olla niin. Ei se voi olla niin, että kuuntelet kun äiti itkee. Ei se voinut olla niin, että kun joku kolahti keittiössä sinä sekosit pelosta. 

Olit eniten onnellinen, kun et ollut siellä. Kotona. Siellä missä kolisi, mistä äiti lähti aina aurinkolasit päässä. Silloin ne ei olleet vielä edes muotia, mutta yhtä tärkeä osa äitiä kuin oli pipo jolla peitettiin sisarusten kesken likaiset hiukset. 

Niin 70-lukua.