Yhtäkkiä elämä olikin parveke-elämää. Kerrostaloja toisensa vieressä. Asfaltoituja pihateitä. Isoja hiekkalaatikkoja. Metallikeinuja. Lisää asfalttia.

Yhtäkkiä ei ollut Helmiä eikä Väinöä. Oli vain kauppa, äiti ja minä. Seinät ympärillä. Ja silti ihan mielettömän iso maailma joka vain odotti.

Ja minä hoidossa. Kahden muun tytön kanssa. Irinan ja Minnan. Pakolliset päiväunet vaikka ei nukuttanut, torumista, jaetut seisomavuorot ruokapöydässä. Hoitotädin tyttö. Heidi, ei tietenkään joutunut jakamaan seisomisvuoroa, sen jaoimme me kolme.

Poimittiin sieniä syksyllä, ne hiirenkorvat oli jo aikaa sitten kuolleet, ja hoitotäti keitti kaikki ruoat niistä sienistä jota poimimme. En pystynyt nielaisemaan niistä yhtäkään, ne oli kamalia.

Lähetettiin vain nälkäisenä pakollisille päiväunille, minkäs sille voi jos muksu on niin tyhmä ettei syö. Jossain kohtaa sanoin äidille siitä, että en voi nukkua kun on vielä nälkä. Yhtäkkiä minun ei tarvinnut enää nukkua, kun muut nukkui minä sain vain olla.

Talvi meni ja tuli kevät.