Mähän olin saanut kaiken, ei ollut enää mitään mitä toivoa. Onneks elämä tekee aina tepposensa ja ihan samalla temmolla kun mä oli onnellinen laps mun rooli muuttui.

Se oli se Hanna. Mun pikkusisko. Äiti hajos silloin ekan kerran, koko meidän elämä pyöri Hannan ja sen syömishäiriön ympärillä. Prinsessa joutui luopumaan valtaistuimestaan, jäljellä oli vain prinsessa ilman kruunua.

Mun sisko.

Yhtäkkiä se elämä johon olin jo tottunut ei ollutkaan mitään. Muutimme taloon jossa oli takuulla tilaa minullekin, kun yläkerran ikkunasta katsoi ulos näki kaiken mitä maailmassa tapahtui. Urheilukenttä.

Jallu oli muuttanut jo pois, johonkin maalaistaloon jossa sitä rakastettiin, vasta aikuisena olen tajunnut että joo. Ne talot joihin kissat ja koirat vietiin ei ollut edes olemassa. Mutta silti.

Olin viideskymmenes (50.) oppilas koulussa. Minä, maailman pienin tyttö. Sakari ja Ritva teki totaalisen vaikuksen. Jos kohta oli aiemmin Helmi ja Väinö niin nyt oli Ritva ja Sakari. Tässä kohtaa muistot alkaa jo liian kipeitä Mahdoinkohan selvitä enää koskaan,

 Minulla oli maailma paras ystävä ikinä, Karoliina. Karoliinalla oli isoveli ja Karoliinan isälle oli todella tärkeää, että hän vei meitä milloin minnekin. Yleensä se oli uimaan naapurikunnan rantaan koska hei. Me pienet tytöt. Kohta ekaluokkalaiset.

Tutustuin Karoliinaan kun jouduin tarhaan. Minulle se oli joutuminen koska kotona oli äiti ja hiljattain syntynyt pikkusisko. En tainnut mahtua siihen muottiin? Mutta väliäkö, minä sain Karoliinan. 

Karoliinan vanhemmat oli opettajia ja he veivät meidät ihan mihin vain. Tytöt TARVITSEE kokemuksia. Rakastin sitä elämää. Rakastin sitä, että meillä oli koira, Jallu, ja kissa, Miru. Elämä oli ihan maailman täydellisintä.

Se pieni sisko sovitettiin omiin nukenvaunuihini että se saatiin mahtumaan autoon, Ja minä rakastin sitä kaikkea ihan joka hetki.

Ja sitten se oli ohi.

Jos kohta se, että serkut ja pihapiiri kerrostaloineen oli olleet tärkeitä, yhtäkkiä istuin taas isossa autossa. Hyvästelin Tommin, parhaan ystäväni, Helmin, Väinön, kaiken sen mikä oli silloin tuttua ja turvallista.

Heräsin talossa, jossa asuttiin alakerrassa, jonka yläkerta oli kylmää tilaa ja jonka vessa oli kaukana kaukana ulko-ovesta pihan perällä. Jossa oli maailman makein pelti ympärillä. Yhdessä kohdassa pystyit laskemaan loputtoman pitkää mäkeä stigalla, toisessa kohtaa pystyit kesällä hukkumaan kauran sekaan,

Ja niin minä tein, annoin kauran hivellä poskiani, luin Akkaria keskellä kauraheteitä. Koska pystyin. Postilaatikolle oli pitkä matka mutta tiistaisin siellä odotti Akkari ja jos sinne tallaili yksin sai sen lehden kanssa myös tulla yksin kotiin, sen kaurapellon kautta.

Ja sitten tuli koulu. 

Yhtenä päivänä äiti kertoi tavanneensa jonkun, joka olisi oleva kaikin puoli täydellisen upea, ihana ja ennenkaikkea, maailman pienin mies. "Jos tahdot voit taputtaa päälaelle, koska hän on vielä pienempi kuin sinä", sanoi äiti ja minä odotin mini-meetä ovesta. 

Näin sieluni silmin, kuinka hänellä olis keppi (jota heiluttelisi Chaplinimaisesti), knallihattu ja puku. Kun ovikello soi seisoikin oven takana aikuinen mies, ihan aikusen kokoinen, eikä tällä ollut keppiä saati hattua. Pettymys.

Se häipyi ajan kanssa. Mies oven takana opetti värittämään niin että värit pysyi rajojen sisällä, toi paperinukkeja, piirsi kanssani pukuja jo kerätyille paperinukeille. Oli läsnä ja paikalla. Teki kaikkensa, että olisin päässyt kuuntelemaan Armia Ja Dannya läheiseen paikkaan.

Toi kaikki c-kasetit joissa Armi tai Danny lauloi. Lauloi antaumuksella kanssani Tuuliviiriä. Ja kun äiti sairastui ja joutui sairaalaan, laittoi nukkumaan, luki ltasadun ja silitti hiuksia.