Yhtenä päivänä äiti kertoi tavanneensa jonkun, joka olisi oleva kaikin puoli täydellisen upea, ihana ja ennenkaikkea, maailman pienin mies. "Jos tahdot voit taputtaa päälaelle, koska hän on vielä pienempi kuin sinä", sanoi äiti ja minä odotin mini-meetä ovesta. 

Näin sieluni silmin, kuinka hänellä olis keppi (jota heiluttelisi Chaplinimaisesti), knallihattu ja puku. Kun ovikello soi seisoikin oven takana aikuinen mies, ihan aikusen kokoinen, eikä tällä ollut keppiä saati hattua. Pettymys.

Se häipyi ajan kanssa. Mies oven takana opetti värittämään niin että värit pysyi rajojen sisällä, toi paperinukkeja, piirsi kanssani pukuja jo kerätyille paperinukeille. Oli läsnä ja paikalla. Teki kaikkensa, että olisin päässyt kuuntelemaan Armia Ja Dannya läheiseen paikkaan.

Toi kaikki c-kasetit joissa Armi tai Danny lauloi. Lauloi antaumuksella kanssani Tuuliviiriä. Ja kun äiti sairastui ja joutui sairaalaan, laittoi nukkumaan, luki ltasadun ja silitti hiuksia.